<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kävelin suuren kerrostaloalueen roskapaikkaa kohti. Jo kaukaata saatoin havaita kirkkaankeltaiset poliisin eristysnauhat ja toimittajien välkehtivät salamanvalot, jotka olivat kuin suuri rykelmä pohjantähtiä sysimustassa yössä.

        Lähestyessäni rikospaikkaa aloin hapuilla virkamerkkiäni taskunpohjalta ja työnnyin huutavan paparazzi-joukon läpi. He olivat kuin korppikotkalauma saaliin kimpussa. ”Hei Amy täällä!” käännyin ympäri ja huomasin rikospoliisi Donnelin kiiruhtavan luokseni. Se saamarin paskiainen, joka tunkee nenänsä joka paikkaan. ”Se on rikostutkija O`connel sinulle, Jack.” sanoin kylmänviileästi ja kohotin kulmiani. Käännyin vanhemman poliisimestarin puoleen ja tiedustelin uhrista, mikä sai Jackin kiehumaan raivosta, minkä ymmärsin hyvin sillä olihan tämä alun perin hänen juttunsa. Pieni hymynpoikanen pääsi väkisinkin.

       Parin päivän päästä saimme tulokset uhrista ja kuolinsyyhyn päästessä yksi jos toinenkin harjoittelija antoi ylen. Pian tulikin tieto jo toisesta uhrista. Sama kuolintapa ja naapuritalon roskalaatikko. ”Teillä taitaa olla sarjamurhaaja napattavinanne.” Jack sanoi mielipuolinenkatse silmissään.

        Meni muutama viikko ja uhreja oli jo viisi. Paparazzeja tunki ikkunoista ja ovenraoista. Olin aivan neuvoton. Kaikenlisäksi minusta tuntui, että Jack yritti sabotoida tutkimuksiani.

        Parin päivän päästä huomasin sekaantuneeni asiaan josta ei olisi ulospääsyä. Omaksi hämmästyksekseni huomasin Jackin olevan aina samassa paikassa kuin minä. Sattumaako?

       Ollessani läheisessä baarissa juomassa ilta-tuopillista Jack veti minut baaritiskiltä pimeimpään nurkkaan ja sanoi: ”Annan sinulle varoituksen, Amy ja vain tämän kerran lopeta tämän jutun tutkiminen ennen kuin se maksaa sinulle henkesi.” hän mulkoili minua kuin spitaalista ja marssi ulos baarista. Mielenkiintoni heräsi.

        Puolenyön jälkeen läksin ulos baarista ja nurkan takaa hyppäävien paparazzien pelossa valitsin syrjäkujia, joita yleensä vältän. Kuljettuani muutaman korttelin takaatani alkoi kuulua askelia. Käännyin nopeasti ympäri. Ei ketään. Jatkoin varovasti matkaani kuulostellen pienintäkin epäilyttävää ääntä. Pian kaikuivat taas ne pelottavat askeleet New Yorkin hiljaisessa yössä. En uskaltanut enää katsoa taakseni vaan pinkaisin päättömään juoksuun. Tiesin seuraajani lähestyvän askel askeleelta, tunsin jo jahtaajani läähätyksen ja sen miten hän kohotti kätensä tarttuakseen hiuksiini. Hän käänsi minut kovakouraisesti ympäri ja älähdin hämmähdyksestä. Jack seisoi edessäni yltäpäältä veressä ja toisessa kädessään verinen nuoren-naisen pää, jossa silmät seisoivat kuin sammuneet lyhdyt. Pelko kourasi sisuksiani kuin kylmät tikarit. ”Mä tiedän et sä olet lähellä Amy pieni ja mä annoin sulle mahdollisuuden mut sä oot liian tyhmä tai liian ylpeä. Niin tämäkin ämmä tässä.” Jack nosti pään kasvojeni korkuudelle ja puistattava kalman haju täytti suun, nenän ja jopa silmäni. ”Te ootte ihan samanlaisia oisitte varmaan tulleettoimeen, yhtä ylpeitä paskoja molemmat.” Jack kivahti ja naurahti mielipuolisesti. Kuollut pää heilui silmieni edessä kuin hypnotisoiden minut. Pelko oli todellisempi kuin ihminen. ”No nyt ei tarvii suokaan enää, koska sä oot kuollut Amy tosi kuollut.” Jack viskasi pään sivuun ja veti pitkän veitsen takkinsa uumenista ja heilutti veistä edessään kuin mikäkin miekkataituri. Suljin silmäni. Tämä oli loppu. Miten pieni ihminen olikaan, kuin nurkkaan ahdistettu eläin. tiesin Jackin lähestyvän ja vaikeroin odottaen iskua.

        Laukaus täytti ilman ja tunsin painavan ruumiin kaatuvan jalkojeni eteen. Jack oli kuollut.   

 

Rosa, Tuomas, Teemu ja Julia