Mitä voi sanoa kaksikymmentäviisivuotiaasta tytöstä, joka on kuollut?

Että hän oli kaunis, kiltti, rauhallinen ja erittäin ystävällinen? Ei, minä en haluaisi valehdella. Sitä kaikkea hän ei ollut. Mutta hän oli ihmeellinen, uskomaton ja erittäin yllätyksellinen. Hän yllätti minut täysin, kirkasti maailmani ja vei minut pyörteisiin, joiden olemassaolosta en tiennyt mitään.

Kaikki alkoi viime keväänä, kun näin hänet ensimmäisen kerran. Kävelin ajatuksissani pitkin puroa ylittävää siltaa, kun hän tuli vastaan nauraen ja kaatoi minut puroon kastumaan. Jatkaessani kotimatkaa jokainen askeleeni lotisi ja kuulin iloisen naurun vielä kauan korvissani. En tiennyt, pitäisikö minun suuttua hänelle vai hymyillä hänen naurulleen.

Hän oli erilainen kuin muut. Hän oli peikko keijujen keskellä ja kuitenkin  hän oli sydämeltään ainoa oikea keiju meistä kaikista.

Kului aikaa ennen kuin näin hänet seuraavan kerran enkä silloinkaan tiennyt, pitäisikö minun suuttua vai hymyillä. Mutta tällä kertaa aivan eri syystä. Silloin hän istui kivellä yksin, hauraana ja yksinäisenä, sulkeutuneena. Tällä kertaa hän oli keiju, kun me muut olimme peikkoja.

Kävelin hänen vierelleen ja kyykistyin tutkailemaan hänen kasvojaan sivusta. Hänen silmänsä suurenivat hämmästyksestä, mutta näin niissä silmissä ilon leimahduksen, joka tuotti minulle suurta mielihyvää. Saman tien hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä ja hän hyökkäsi kaulaani lohdutusta hakien. Istutin hänet syliini ja tyynnyttelin hänen kyyneleensä loppumaan. Minulla ei ollut hajua kuinka kauan me istuimme sylikkäin omassa maailmassamme kunnes hän viimein väläytti minulle hymyn ja katosi näkyvistä ennen kuin ehdin sanoa mitään.

Seuraavan tapaamisemme muistan liiankin hyvin, se tuskin koskaan katoaa muististani. Edellisestä tapaamisesta ei ollut kulunut kauaa, kun näin hänet taas uudestaan. Olin juuri menettänyt veljeni, sen tärkeimmän ja ainoan rakkaan ihmisen elämässäni. Kävelin metsässä mustikoiden keskellä tajuamatta mistään mitään. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin, mutta minulla ei ollut voimia pyyhkiä niitä pois. En tiedä kuinka kauan olin kävellyt, monta tuntia luultavasti ja yhtäkkiä polveni pettivät altani ja kaaduin maahan keskelle sammalmättäitä.

Silloin hän ilmestyi luokseni, oma keijuni, hyräillen kauniisti kuin enkeli. Hän tuli luokseni ja keinutti minua syleilyssään. Tarrasin häneen tiukasti ja hän suuteli kyyneleet pois poskiltani ja hyväili huulillaan poskiani. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon tunsin syvää rauhaa tuon keijuni syleilyssä kuunnellen enkelilaulua. Huomasin raskaiden silmäluomieni painuvan kiinni ja kun heräsin, oli jo pimeää eikä enkelilaulusta ollut jälkeäkään. Tunsin edelleen nuo pehmeät huulet hyväilemässä poskeani ja palasin kotiini hymyillen.

Vielä tuolloin rakastin syksyä, mutta nykyään vihaan sitä koko sydämestäni. Silloin oltiin lokakuun puolessa välissä, oli jo kylmää ja pimeää. Minua pimeys ei kuitenkaan masentanut, olihan minulla muistot keijustani kirkastamassa päiväni. Kävelin ulkona nauttien sateesta, kun huomasin pienen ja surullisen hahmon sillan luona tuijottamassa joen syövereihin. Sydämeni läikähti ilosta ja juoksin keijuni luokse ilosta pakahtuen. Vedin hänet syliini ja jähmetyin täysin tuntiessani hänet. Kaikki ne muistojeni pehmeät muodot olivat häipyneet ja jäljellä oli vain hentoja luita. Avasin suuni esittääkseni järkytykseni, mutta hän vaiensi minut suutelemalla intohimoisesti ja vaativasti. Tiukensin otettani hänestä ja murheeni ja huoleeni väistyivät kauas.

Pitelin häntä sylissäni kuunnellen, kuinka hän lauloi minulle hiljaa enkeleistä. Kuitenkin laulu loppui ja kuulin kuiskauksen korvani juuressa.

"Hyvästi, rakkaani."

Katsoin paikoilleni jähmettyneenä, kun keijuni hyppäsi sillalta jokeen. Kutsuin apua, mutta se tuli aivan liian myöhään. Menetin oman, hauraan keijuni. Pitelin tuota elotonta ruumista sylissäni ja taivas itki kanssani helpottaen tuskaani. Enkä minä vieläkään tiedä keijuni nimeä.

Yksitellen menetin rakkaimpani. Enää minulla ei ole ketään tai mitään. Muistissani ovat nuo suuret, kyyneleiset silmät ja enkelin ääni. Mutta itse keijuni menetin peikoille enkä koskaan voi korvata hänelle sitä tuskaa, minkä maailma aiheutti.


Ronja